Sunnuntai iltapäivä. Uunissa paistettuu patonkia, luumutomaatteja, vitamiinijuomaa, jugurttii, muffinssia ja mustikoita ... taustalla soi Rihannan uusin levy<3 Tää on hyvä setti alottaa päivä, koska mun arki alkaa taas huomenna. Tää viikko meni kyllä hirmu nopeesti ja samaa voi sanoo viikonlopustakin! Tuntu, että justhan mä vasta pääsin perjantaina lomille ja BUM, nyt on jo sunnuntai! Perjantain loma alko Riksun aseman terassilla lepposasti mun tupakaverin kans, kylmän juoman kera tottakai ;) Ja sää oli ihan mahtava! Juostiin vielä junaan, että kyllä me keritään ... ja arvaa kerettiinkö :D niimpä!!!

Ehkä oon ihan hullu ja outo, mutta mä tykkään olla tuolla, ihan oikeesti. Intissä on mukavasti haasteita ja pitää laittaa ittensä likoon lähes päivittäin. Kaikki arkirutiinit on aika hyvin jo pääkopas ja suurimman osan jutuista tietää jo. Myös tää intin 'oma kieli' on ihan semi hyvin hallussa! Pinkka, punkka, tetsari, smurffit, sipa jne... Nyt osas palata arkeen ihan helposti, mutta ekoilla lomilla oli vähän sellanen: "HÄH, mitä mä nyt teen, voiks mä laittaa omia vaatteita päälle, tartteeko herätä 5.45!" Vastaus: ei tartte.  Heti ku pääsin kotiin, heitin mun maastohousut nurkkaan ja puin kesämekon päälle. Repeilin itekseni, kun katoin pelistä ja aattelin et ainiin mä näytän ihan oikeesti tältä. Ei siel intissä kattele itteensä peilistä kun a) sillon kun laitat nutturaa 200:aa kertaa tai b) katot aamupesulla ittees silleen: "oi, huomenta kaunokainen!" ja silmät on iha ristissä ja puoliks kiinni. Monet naurut oon tuolla saanu. Itteleen on tervettä nauraa, ja mä ainakin osaan sen ihan sairaan hyvin. Ja jos asiat ottaa liian vakavasti tuol, niin siinä tulee helposti kyllä ongelmia. Siinä pitää ymmärtää se, ettei sua neuvota, ohjeisteta, käskytetä tai opasteta ihan muuten vaan. Siinä ei haluta sitä, että me ollaan hyviä puolustamaan tätä maata vaan että me ollaan PAHAITA siinä. Mulla on itellä ainakin sellanen päämäärä, että mä yritän opetella kaiken niin hyvin kun osan ja niin hyvin kun mun ajatus riittää. Kiitos vaan jätkille, kun ne välillä kuiskaa ja opsatsaa että laita toi vielä tohon ja ota toi irti. Oon tosi ilonen siitä että tuolla auttaa oikeesti kaikki! Alikersantit, tyttökaverit ja jätkät. Kukaan ei kato silleen: " Just joo, joku blondi tullu tänne inttiin pokaan jätkii ja leikkiin sotaa." Vaan kaikki oikeesti jeesaa muita ja auttaa. Ollaan niin tiiviisti siellä ja koko aja, että siinä tulee sellanen ryhmähenki, että kaveria ei jätetä. Ite on sellanen 500% tsemppaaja-ihminen, että jos joku ei jaksa niin sitä kannustetaan ja autetaan. Ei jäädä naureskeleen tai ihmetteleen. Ja sen tajuaa oikeesti vasta nyt, mitä iskä on sanonu, että jokkue (mikä tahansa jokkue, esim- lätkä/futis, sotajoukkue) on niin vahva kuin sen heikoin jäsen. Tuolla vahvemmat tyypit tsemppaa heikompii ja sitä kautta meidän joukkueen henki kasvaa ja meistä tulee hyvä tiimi. Tottakai, tää meidän peruskausi on vaan se n. 6-7 vko ja sen jälkeen porukka osittain hajoo; osa lähtee aukkiin eripuolille ja osa jää tonne. Ihan näinä viikkoina pitäs saada tietää että mitä mun jatkolle käy: mihin mä meen ja mikä musta sitten lopulta koulutetaan.

Tossa, olikohan se keskiviikko tai tiistai, (Oon päivissä ihan sekasin, mutta kuitenkin :D) niin meillä oli haastettulut missä kysyttiin, että mitä me halutaan, katottiin meidän kuntotestien tuloksia ja kartotettiin meidän tulevaisuuttaa tulla in the armyssa. Se haastattelu meni mun mielestä hyvin. Vähän pientä jännitystä oli ilmassa, mutta that's normal. Mun tavote on se, että musta koulutetaan sotilaspolisii ja että pääsisin sotilaspoliisi aukkiin, eli saisin johtajuuskoulutuksen siitä. Se kiinnostais niin paljon ja haluun sitä päästä varpaisiin. Koska johtajuuskoulutuksesta on vaan hyötyä tulevaisuudessa, varsinkin kun mua kiinnostaa opetusala. Noh, mun kuntotestit ei menny ihan niin putkeen mitä olin aatellu. Vaikka omasta mielestäni oon aika teräskunnossa, mutta nyt on ollu liikkumisvire jotenkin hukassa. Melkein kolmeen viikkoon ei oo päässy lenkille eikä salille tai harrastaan muutakaan liikuntaa ja ennen inttiä olin vielä flunssassa noin kaks viikkoo. Sotkussa on voinu käydä aina ostamassa suklaalevyn, mikä ei sekään huono juttu oo todellakaan ;) mutta kun illat on vapaat niin sen vois hyödyntää jotenkin muuten. En mä itteeni ottanu sitä, et cooper ei menny niin hyvin mitä ajattelin tai et lihaskuntotesteissä olis voinu mennä  paremmin. Niissä tilanteissa mä tein oikeesti kaikkeni! Puristin niin kauan, että tärisin ja oli pakko lopettaa. Ei se kunto mihinkään katoo savuna ilmaan, mutta ite tiedän sen, urheilijana, että mulla on se rytmi: pöyräilen reeneihi ja muutenki, fudistreenit 2/vko, salitreenit 3/vko ja venyttelyä. Kun se yhtäkkiä katkee niin tulee vähän sellanen lahna olo ja ei saa sitä adrenalinii-piikkiä mistään. Kyl iskä sano mulle ja intin käyneet jätkät, et jos sä oot hyvässä kunnossa ja liikut niin alussa sun kunto ei oo hyvä ja se saattaa jopa huonontua alussa kun ei oo niin fyysistä koulutusta. Ja mä oon sen sisäistäny. Ja kun tää lähtee tässä vielä enemmä rullaamaan niin voi ruveta harrastamaan muutakin kun pieniä iltajumppia kivilattialla ja sitä fazerin syöntiä. Näin siellä kasarmilla sen pururadan, ja rakastuin. Ens viikolla on leiri, mutta sitten seuraavalla viikolla, mä niin laitan iPodin soimaan ja lähen juoksemaan, ah!<3

Eilen pääsinki pitkästä aikaa käymään salilla, ja oli IHANAA! Tein hirveen rääkin, kahen päivän treenin puristin yhteen kertaan. Ja lihakset oli kyllä niin piukeina että huh! Mutta ei niin kovaa pidä tehä että olisin ihan kuollu. Sopivasti niin, että lihakset saa ärsykettä koska tosiaankin, huomenna alkaa kolmen päivän leiri, tättärää! Ootan kyllä innon ja kauhunsekasin tuntein. Vaikka metsään mulla onkin melkonen vihasuhde, niin se action mitä me siellä tullaan tekemään, se kiinnostaa ja innostaa. Kohta lähen kauppaan ja ostan sitä hyttysmyrkkyä, koska niihin meni viimeks niin hermo, ettei mitään rajaa. Juoksin välillä ihan täysiä, että ne jäis jälkeen, mutta ei, aina ne vaan seuras ja surisi :D Ja jotain ruokaa ostan sinne mukaan. Me saadaan tuolla sellanen taistelumuona-pussi, jossa on kaikenlaista ruokaa, mutta sanotaanko näin, että se on ihan ok, mutta kun sitä ruokaa tekee niin jos oot tehny pastaa ja haluut aamulla tehä puuroo, niin se laite, trangia, millä me tehään ruokaa, niin se haisee sit siltä pastalta. Puuro kyllä maistu viimeks puurolta ja oli hyvää, mutta se haju, h y y y i i i. Aion varata nuudeleita ja protskupatukoita ja vähä urheilujuomaa. Ja vettä tosiaanki pitää juoda ja muistaa juoda. Aina kun on jo jano, niin sulla on jo nestehukka. Näitä urheilijan kultasia ohjeita :) heh

All right! Juna lähtee tossa vajaa kolmen tunnin päästä, joten tässä on vielä hyvin aikaa tehä vaikka mitä! Kuten tanssii ja popittaa stereoit ja syödä mustikoita! Tää siviilissä olo on ku toinen todellisuus ja toi intti on toinen todellisuus. Aivot käy intissä erilailla ku täällä. Nyt mä nautin tästä hetkestä; mä oon paikassa missä mä tykkään ja viihdyn, mulla on aivan mahtavia ihmisiä mun ympärillä ja oon terve + jalka on kestäny =)<3 Oikein hyvää viikkoo kaikille 8) Katoin et luvassa aika kuumaa ja kosteeta ilmaa ja ukkostakin! Leiristä tulee entistä mielenkiintosempi :D Kirjottelen sit tunnelmia leirin jälkeen kun torstaina kotiudun väsyneenä, onnellisena ja ihanan soijasena<3

Jaksaa jaksaa, polkee polkee, jaksaa jaksaa! No aina ei vi##u välttämättä jaksa :D Näillä sanoilla kohti ens viikkoo, ja kyllä meitsi jaksaa<3

Tähän loppuun vielä pieni kevennys! Meillä oli pe ensiapukoulutusta koko päivän. Ja harjoteltiin mm. puhalluspainelu-elvytystä sellasella nukella. Kun oltiin lopetettu niin yks jätkä otti sen nuken kainaloon, laitto sille röökin suuhun ja sano: "Hei jätkät, me lähetään Pasin kans nyt vähä röökille"! Huoh =D
Joo-o, että tällasta ;D

Tässä vähä ns. trancee 80-luvulta! Soi mun päässä koko aja x)

Palaillaan piakkoin,
xoxo, Isbe <3 :)

Nonni! Se olis 2 vko takana ja ensimmäinen loma alko eilen. Ihanaa olla himas<3 Mulla oli hirvee jännitys päällä kun astuin sillon porteista sisään, mutta eilen kun pääsi käveleen porteista ulos, tuli raukee ja rentoutunu fiilis. Se tapahtuma oli vähän kun ois vankilasta päässy, kun portit aukes, ei vaan :)

Kun nousin Hämptonin asemal junaan, pääsi sellanen itku että huhhuh! Tuntu ettei saanu happee ja kyyneleet vaan valu koko aja, aattelin et se ei loppuis ikinä. iPodin kuuntelu onneks rauhotti vähän, mut ei sekään hirveesti auttanu. Jo junas iski hirvee ikävä kaikkia ja se, ettei mua ollu jännittäny juuri ollenkaan ennen inttiä, niin tuli sellanen paniikki-itku: mitä mä oon nyt tekemässä? mitäköhä tästä tulee? miten mä pärjään? Kaikki tällane pyöri mun päässä, ihan normaalia. Olisinki ihmetelly, jos olisin ollu ihan normaalisti, että no problem! Armeija on kuitenki aika iso juttu jokasen miehen ja vapaaehtosten naisten elämässä. Muistan aina sen, kun ihmiset jonotti paniikissa siviilikassit ja vaatteet kädessä ja odotti kauhustajäykkänä, että mitä mulle nyt oikeen tehdään. Se päivä oli P I T K Ä :D; odottelua, paikasta A paikkaan B liikkumista. Oli sellanen utelias olo ja menin sinne minne käskettiin. Siitä se alko, ja tässä sitä nyt mennään. Tuntuu, et siitä ekasta päivästä on jo joku 3kk aikaa :D, vaikka siitä on n. 2vko vasta. Siellä tehdään niin paljon asioita, että ajantaju ja välillä päivätki menee sekasin. Mutta ainaa tietää todellakin, että millon on perjantai ja pääsee lomille, vink vink. Sitä ei unohda! ;>

Kun pakkasin omat vaatteet kassiin ja heitin inttikuteet päälle niin sillon vasta tajusin, että hei, mä on ihan aikusten oikeesti täällä. Jatkossa kaikki näyttää suunnilleen samalta ja kaikki lähtee samalta viivalta. Niin jännää! Eka aamu olikin sitten aikamoista sähläämistä. Huudetaan minuutteja ja tee sitä tee tätä ja oli sellanen olo että apua, tuntu et aivot jäi osittain sänkyyn ja kun meni aamupesulle silmät oli niin unessa että tuskin näki lavuaaria. Kunnon actionia heti aamusta, toimii, vaikka tuntuki aika tuskaselta. Eikä ne aamut oo oikeesti pahoja mun mielestä, iltapäivästä iskee sellanen kooma-olo että huhhuh. Ja uni tulee mukavasti, että ei ongelmaa... ainakaan vielä ;D heha! Ruokakin on mun mielestä ollu tosi hyvää ja ihmiset on mukavia. Mut meidän tupa on kyllä sitä parasta A-luokkaa ;) Me tytstyt vedetään niin täysillä, kaikilla on hyvä tsemppi pääl ja ennen kaikkee autetaan toisiamme. Ei tuolla oikeesti jaksas päivääkään, jos ei pelattas yhteen. Jokane meistä on oma yksilönsä ja yhessä meistä tulee porukka, jossa kaikkien parhaat ja hyvät puolet loistaa. Mä luotan mun tupalaisiin ja se on tosi tärkeetä. Koska ne on ne ensimmäiset ihmiset siinä lähellä; mä nukun, syön ja teen lähes kaiken niiden kans. Ainoo hetki jollon oon yksin, on se kun käyn suihkussa. Olihan se aluks todella outoo, oon tosi itsenäinen ja oon tottunu ja osaan olla itekseni. Sitten yhtäkkii ympärillä pyörii 24/7 ihmisiä ja on pientä puuhaa koko aja. Enhän mä oo mun parhaitten kamujenkaan kans niin paljon, wow, outoo! Pienessä ajassa oppii tutustuun toisiin ja huomaa tosi nopeesti jos jonkun kanssa on jotain yhteistä. Ja on juttuseuraa aina, ite puhun niin paljon itekseni muutenki, että ei oo juttuseuran puutetta siinäkää :D Yksityisyys on todellakin se, mitä rupee ihan varmasti jossain vaihees kaipaamaan. Vielä ei oo sellanen tunne, mutta tunnen itteni sen verran hyvin, et jossain vaihees tarvii sitä ihan omaa aikaa. Sillon menee vaan omaan huoneeseen, kynttilöitä palamaan, hyvä levy soimaan, valkkaria, tummaa suklaata ja makaa sängyl yökkärissä ja vaan nauttii siitä et saa olla yksin. Taivaallista! Mä rakastan seuraa ja ihmisiä, mut välillä tulee sellanen olo et STOP! En haluu lähtee mihkää, mä oon vaan tässä ja chillaan. Nyt ei oo sellasta tunnetta, vaan tuntuu oudolta koska kukaan ei sano sulle, tai siis käske, että tee sitä ja mee tonne, ja paljonko on aikaa. On vaan silleen, mulla on tässä vapaa-aikaa ja voin tehä vaikka mitä: hyppiä, tehä kärrynpyörii, pelata pleikkarilla gran turismoo (mitä muuten meen pelaan kohta) ja vaiks mitä! No täl hetkel kuuntelen musaa ja datailen 8) hohoo! Ei tullu edes vierotusoireita, koska käyn koneella aina päivittäi ja illat/yöt menee chattailles kamujen kans. Mut onhan se kiva mennä faceen ja katsastaa mitä porukka on tehny ja näi, kuka siitä nyt ei tykkäis ;)

Yleisfiilis ja tuntemukset on hyvät, on melko sopeutunu olo ja tuntuu että kyl toi intti on ihan mun paikka ja näin. Ei oo tullu sellasta oloo, että haluun nyt heti pakata kassit ja lähtee himaan. Tottakai muutamana päivänä on ollu tosi väsyny ja miettiny et mitenköhä mä jaksan, mutta tsemppaamalla itteensä ja hauskoil jutuil vähä piristyy. Yks tosi vaikee asia on ollu liikkumattomuus. Varsinki eka viikko oli fyysiseltä rasitukseltaan pyöreä 0!!! Se teki mut lähestulkoon hulluks, sillä liikun normaalisti joku n.6 kertaa viikossa ja pyöräilen aina melkei joka paikkaan. Niin nyt vaan syötettiin 4h välein ja ei saanu liikkua. Liikunta ja urheilu on niin suuri osa mua, et välillä tuntu päässä siltä että räjähtää. Olis halunnu lähtee juokseen vaan johonki metsää niin pitkälle kunnes jalat pettää alta. Saan urheilusta niin paljon lisäenergiaa ja adrenaliinipaukkuja, joihin oon koukussa, liikunta on sellasta ihanaa huumetta. Aivot tuulettuu, keho tuulettuu ja vahvistuu ja tuntee ku sydän käy satasta. AH! ei sitä fiilistä voi kuvailla. Sanon vaan että liikunta=<3 

No kyllä sitä rasitusta sitten tuliki! Meillä oli ke-to yhden yön leiri ja siellä tehtiin vaikka mitä. En ollu never ever nukkunu teltassa ja ulkona! Olin että terve, mitäköhä tästäki tulee. Mutta hyvinhä se meni; makuupussis ei ollu paha nukkua ja kun on hyvät unenlahjat niin mikäs siin! Nukuin parhaiten meidän teltas, sorry nyt vaan jätkät :D Hyttyset oli kyllä niin ärsyttäviä ja eihän mulla tietenkään mtn hyttysmyrkkyy ollu mukana (great). No, nää oli pikkujuttuja. Ekana päivänä siel leiril ammuin ensimmäistä kertaa IKINÄ rynkyllä ja ihan oikeilla patruunoilla. Sanotaanko näin, että olin ihan superylpee itestäni ja ei tollasta aina pääse kokeileen, mutta niihin tauluun oisuin aika heikonlaisesti ;D Joku 20 patruunaa joista ehkä 6 osu tauluun. Fiilis oli kyl korkeella, kun osuin vaan 9 pisteeseen, osuin tauluun ja olin itestäni so proud =) Koska oon ampunu vesipysyllä joku 10 vuotta sitten niin se on pikkasen eri asia, heha. Toinen päivä oliki henkisesti tosi raskas. Tetsattiin metsäs; ryömittiin, kontattiin, syöksyittiin, juostiin. Loppussa mä vaan painoin eteenpäin, itkin samal ja olin silleen, et mä en jaksa enään tätä. Siinä vaihees vaan paino eteenpäin. Joka paikka oli hellenä ja kaikkialle sattu, mutta nyt mä oon tässä ja vedän tän kunnialla loppuun. Koska se fiilis kun se oli ohi, se oli taivaallista. Vesihuikka tuntu siltä, ku ei ois vettä ikinä juonukaa. Rankkaa se oli, mutta selvisin ja ihan varmasti jaksan paremmin ens kerralla, totutteluahan toi vaatii. Polvetki oli niin hellänä, turvoksissa ja kipeinä että jos ne kestää tän intin, niin sit loppukroppa ja mä kans kestän. Mutta sen tiiän jo nyt, että ikinä en vapaaehtosesti mene mihinkää telttaileen tai muuten vaan metsään pitkäks aikaa, NO NO! Oon niin kaupunkityyppi ja muutenki ei toi eräjormailu ole mun juttu todellakaan! Onhan luonto kaunista ja olihan se ihan jees tehä ruokaa trangial siinä auringonpaisteessa, mutta joku raja :D Jos joskus mökillä tulevaisuudessa oon niin yksi, ja tasan yksi vknlp on aika maksimi. Ehkä pystys viikon oleen jos olis tarpeeks virikkeitä, hyvä porukka ja isot mega stereot! Ilman kunnon basson ääntä, meitsi ei pitkälle pötkis. Yks toinen juttu johon en tuu ikinä sopeutuun, mutta kestän, on se kiroilun määrä mitä tuolla kiroillaan. Se kyl koittelee mun sietokykyy vähän väliä. Yritän olla huomiomatta sitä, mutta sen on pikkasen vaikeeta ku koko ajan kuuluu v##tu, saa%%na jne. Ite kiroilen tosi harvoin, joskus läpällä, koska en tykkää sitä yhtään, en yhtään. Asioita saa mun mielestä sanottua ihan ilmanki voimasanoja, kunhan sulla vaan on auktoriteettia ja sanot sen terävästi ja vaikka huutaen, mutta ei kiroilua kiitos. Ja sekin on vielä sellanen juttu, että se tarttuu helposti. Kiroilen ainoastaan sillon kun pelaan pleikkarilla tai Wii:llä Mario Cartii. Sillon tulee sellasta settiä, että itteeki naurattaa jälkeenpäin :D

Totuttelua, totuttelua ja vielä kerran totuttelua. Sitä tää homma on. Kaikkee ei opi hetkessä ja en oo täydellinen. Itelle täs homassa mulle on tärkeintä se, että tsemppaan ja teen hommat niin hyvin kun osaan ja niin et mun resurssit riittää. Ja se tunne, kun ylittää ittensä ja oppii jotain uutta itestään, on mieletön. Ja pienet asiat auttaa jaksamaan. Mun perhe on niin täyskymppi ja ootte mun kallio, joka ei ikinä anna periks. Mun frendit tukee mua ja lähettää tsemppausviestejä ja kuuntelee ja on ihania muutenki<3 Ja jos tuntuu ettei jaksa enään mennä yhtäkään metriä pidemmälle, muistaa sen, että tää meidän rakas Suomi, ei olis meidän jos sen puolesta ei olis meidän isoisät/isoisoisät taistellu. Sen ku muistaa, niin johan taas jaksaa rämpiä metäs. Niin suuri kiitos kaikille tukijoille ja kaikille jotka on käyny tätä blogia kurkkailemassa :) Kiitos ja kumarrus<3 Mitä tekisinkää ilman teitä, ootte mahtavia. 

Tänne olis kiva kirjottaa vaik joka päivä, mutta vielä en saa kannettavaa ottaa mukaan, mutta kirjottelen sitten enemmän kun pystyn ja aina lomilla tottakai 8) tää on kyllä oudon terapeuttista ja näit on varmasti hauska lueskella sitten joskus kun kotiudun :D TJ ??? ... Ja ainiiin, spolli-joukkueeseen mut valittiin. Että jos kaikki menee hyvin niin musta tulee sotilaspoliisi. Ihan hyvä se tässä lopussa on vasta kertoo, mutta joo, hienosti vedät taas Iisa<3, mutta menköön=D

Tässä vähän kuvia leirin jäliltä:

 ... ja noita on muuten melkein jokapaikas! millonkoha täplät tulee muotiin... hmm ;D

Nyt laitan räpin täysillä soimaan, tanssin korkkarit jalas (vaik maiharitki on ihan mukavat) ja vietän leffailtaa ja syön vähän mättöö! ... Tiukkaa treenii, mukavasti mättöö ;) muistakaa se!

Ps. eilinen ilta oli erittäin jees kun näin teitä siel Wanajis, nähtäillää taas pian<3 ootte huippui ja teitä parempii juttui ei oo kellää 8)


Palaillaan taas, sooner or later<3
xoxo, Isbe<3

WOW! Huomen se alkaa, en usko ennen ku astun varuskunnan porteista sisään. Se pieni halu joka oli ekan kerran kolme vuotta sitte on toteutumassa. Tää on ihan 'the real thing' nyt :D Huomine aamu ei oo samanlaine lomapv ku edelliset. Tähän juttuun sitoudutaan ja siinä sitte pysytään. Ootan niin innolla, etten tiiä miten päin olisin! Ajatukset pyörii koko ajan huomisessa ja tididididiiii! En oo paniikki-tyyppiä, mutta nyt jännittää ihan pirusti, tää on onneks tosi hyvänlaatusta jännitystä, et no problem. Iskä sano, että hyvin se menee, oot vaan oma ittes ja meet reippaalla asenteel. Just näin mä aionkin mennä. En aio olla mikään kova ämmä tai one of the boys, koska en oo sellanen. Aion olla oma itteni ja omal persoonalla mä pärjään kaikista parhaiten. Ihan varmasti nauran itelleni ja sählään, eikä se haittaa, se on osa mua ja oon tottunu siihen. Pitää olla tarkkana, tottakai. Ettei koko ajan oo silleen, että : OHO, tää meni rikki! :D Sillo en kauheen pitkälle pääse. Kyllä tuolla oppii huolellisuutta, aikataulus pysymistä, pedin petaamista ja vaikka mitä!

Kaikista eniten mä opin varmasti itestäni uusia asioita, joita en ees tienny että mussa niitä on. Se mua kiinnostaa ja myös se, et miten pärjään ihan erilaisissa olosuhteissa. Niin paljon kaikkee jännää et nään varmaan jotain Mission Impossible -unia ens yönä, tai no, ehkei nyt sentää. Mun treenikassia en oo viel ees pakannu, mut eihä täs mikään kiire oo, en kuitenkaan saa unta nyt, niin mul on aikaa ihan mukavasti. Ja iPodia kuuntelen luultavasti koko yön ja herään puhelin herätykseen ihan varmasti. Huh että on kuuma! :D Tuuletin pauhaa tos vieres ja silti on iha soija-olo, ihan hyvä totutella tähän jatkuvaan hikeen. Harjottelin mä aamulenkille lähtöökin,,, mun aamu on vaan vasta klo 11 ja lähin lenkille klo 1130, olin niin koomassa, että huhuh, mutta 06 herätys on ihan eriasia,, ja se on totuttelemiskysymys. Jos jotain haluu saada aikaseks, niin siihen pystyy kun päättää niin. Mua hirvittää kylmät paukkupakkaset ja metsän kaikki ötökät mutta ihan sama, mä en teitä pelkää! Mä päätän että mä pärjään ja mä niin pärjään. Mä aion vetää täysillä ja tehä kaiken niin hyvin ku osaan, se on mun motto. Lähen huomenna 200% asenteella Hämptonin juna-asemalle ja matkaan Riksuun hyvil mielil =). Tätä on mietitty pitkään ja hartaasti ja nyt se toteutuu. Nyt on sen aika, keskityn täysillä tähän! Isbe is on fire!

Haluun viel kiittää mun ihania, maailman upeita tyttöjä, kamuja, porukoita, mummii, sukulaisia ja kaikkia jotka on tsempannu ja toivottanu onnee mun sotaretkelle :D Arvostan sitä todella paljon, se merkkaa mulle valtavasti. Ja jos tuntuu ettei jaksa, niin teidän avulla pystyn ihan mihin vaan.

Mun kaverit (maailman parhaat tytöt<3) ja minä juhlittii mun läksiäisiä viime perjantaina ja oli niin hauskaa, et muistan ton illan aina! Hiki hatus, korkkarit jalas ja hirveetä repeilyä tanssilattialla, ei voi muutaku rakastaa. Läksiäiäset oli niin nappijuttu, et voisin ottaa ne heti uusiks. Sain myös hyvältä ystävältä ihan huippu läksiäislahjan (kuva alhaalla). Tää vknlp oli just sellanen ku toivoin, sain rentoutuu, nähdä kavereita, käydä lenkillä, syödä hyvää grilliruokaa, käydä järvessä uimassa, ottaa aree ja viettää koti-iltaa 8) Ootte kaikki tosi rakkaita ja hirvee ikävä jo nyt<3 Tunnen jo nyt mun kyynelkanavissa, että itku tulee jossain vaihees ja annan sen sitte vaan tulla! Life is life, and I'm just loving it =)

 Tässä mun läksiäislahja: kunnon äijälehti, Erä-lehti, Paperiset Prinsessanuket -kirja, hiuslenkkejä, kampoja (päivien laskemiseen ;) ja kortti<3 kiitos! Nauran tälle vieläkin ;D heha

 Tottakai mäkin laitoin inttitukkaa kehiin, ei koko päätä, hell no! Mutta nyt on raidat kehissä ;)

Pe täylläydyin minishorts-lookiin! Ooioi, tuun kaipaamaan korkkareita ja meikkejä ja laittautumista, mutta el naturel -look on erittäin jees ja tekee hyvää! Ja armeijan vihree on mukava väri ;) Sylissä mun lahja jota kannoin Hml-yössä<3

Nyt soi: 

Palailen sitten jossain vaihees kirjotteleen ensitunnelmii ja kaikkee muuta jännää!

xoxo, Isbe <3