Nonni! Se olis 2 vko takana ja ensimmäinen loma alko eilen. Ihanaa olla himas<3 Mulla oli hirvee jännitys päällä kun astuin sillon porteista sisään, mutta eilen kun pääsi käveleen porteista ulos, tuli raukee ja rentoutunu fiilis. Se tapahtuma oli vähän kun ois vankilasta päässy, kun portit aukes, ei vaan :)

Kun nousin Hämptonin asemal junaan, pääsi sellanen itku että huhhuh! Tuntu ettei saanu happee ja kyyneleet vaan valu koko aja, aattelin et se ei loppuis ikinä. iPodin kuuntelu onneks rauhotti vähän, mut ei sekään hirveesti auttanu. Jo junas iski hirvee ikävä kaikkia ja se, ettei mua ollu jännittäny juuri ollenkaan ennen inttiä, niin tuli sellanen paniikki-itku: mitä mä oon nyt tekemässä? mitäköhä tästä tulee? miten mä pärjään? Kaikki tällane pyöri mun päässä, ihan normaalia. Olisinki ihmetelly, jos olisin ollu ihan normaalisti, että no problem! Armeija on kuitenki aika iso juttu jokasen miehen ja vapaaehtosten naisten elämässä. Muistan aina sen, kun ihmiset jonotti paniikissa siviilikassit ja vaatteet kädessä ja odotti kauhustajäykkänä, että mitä mulle nyt oikeen tehdään. Se päivä oli P I T K Ä :D; odottelua, paikasta A paikkaan B liikkumista. Oli sellanen utelias olo ja menin sinne minne käskettiin. Siitä se alko, ja tässä sitä nyt mennään. Tuntuu, et siitä ekasta päivästä on jo joku 3kk aikaa :D, vaikka siitä on n. 2vko vasta. Siellä tehdään niin paljon asioita, että ajantaju ja välillä päivätki menee sekasin. Mutta ainaa tietää todellakin, että millon on perjantai ja pääsee lomille, vink vink. Sitä ei unohda! ;>

Kun pakkasin omat vaatteet kassiin ja heitin inttikuteet päälle niin sillon vasta tajusin, että hei, mä on ihan aikusten oikeesti täällä. Jatkossa kaikki näyttää suunnilleen samalta ja kaikki lähtee samalta viivalta. Niin jännää! Eka aamu olikin sitten aikamoista sähläämistä. Huudetaan minuutteja ja tee sitä tee tätä ja oli sellanen olo että apua, tuntu et aivot jäi osittain sänkyyn ja kun meni aamupesulle silmät oli niin unessa että tuskin näki lavuaaria. Kunnon actionia heti aamusta, toimii, vaikka tuntuki aika tuskaselta. Eikä ne aamut oo oikeesti pahoja mun mielestä, iltapäivästä iskee sellanen kooma-olo että huhhuh. Ja uni tulee mukavasti, että ei ongelmaa... ainakaan vielä ;D heha! Ruokakin on mun mielestä ollu tosi hyvää ja ihmiset on mukavia. Mut meidän tupa on kyllä sitä parasta A-luokkaa ;) Me tytstyt vedetään niin täysillä, kaikilla on hyvä tsemppi pääl ja ennen kaikkee autetaan toisiamme. Ei tuolla oikeesti jaksas päivääkään, jos ei pelattas yhteen. Jokane meistä on oma yksilönsä ja yhessä meistä tulee porukka, jossa kaikkien parhaat ja hyvät puolet loistaa. Mä luotan mun tupalaisiin ja se on tosi tärkeetä. Koska ne on ne ensimmäiset ihmiset siinä lähellä; mä nukun, syön ja teen lähes kaiken niiden kans. Ainoo hetki jollon oon yksin, on se kun käyn suihkussa. Olihan se aluks todella outoo, oon tosi itsenäinen ja oon tottunu ja osaan olla itekseni. Sitten yhtäkkii ympärillä pyörii 24/7 ihmisiä ja on pientä puuhaa koko aja. Enhän mä oo mun parhaitten kamujenkaan kans niin paljon, wow, outoo! Pienessä ajassa oppii tutustuun toisiin ja huomaa tosi nopeesti jos jonkun kanssa on jotain yhteistä. Ja on juttuseuraa aina, ite puhun niin paljon itekseni muutenki, että ei oo juttuseuran puutetta siinäkää :D Yksityisyys on todellakin se, mitä rupee ihan varmasti jossain vaihees kaipaamaan. Vielä ei oo sellanen tunne, mutta tunnen itteni sen verran hyvin, et jossain vaihees tarvii sitä ihan omaa aikaa. Sillon menee vaan omaan huoneeseen, kynttilöitä palamaan, hyvä levy soimaan, valkkaria, tummaa suklaata ja makaa sängyl yökkärissä ja vaan nauttii siitä et saa olla yksin. Taivaallista! Mä rakastan seuraa ja ihmisiä, mut välillä tulee sellanen olo et STOP! En haluu lähtee mihkää, mä oon vaan tässä ja chillaan. Nyt ei oo sellasta tunnetta, vaan tuntuu oudolta koska kukaan ei sano sulle, tai siis käske, että tee sitä ja mee tonne, ja paljonko on aikaa. On vaan silleen, mulla on tässä vapaa-aikaa ja voin tehä vaikka mitä: hyppiä, tehä kärrynpyörii, pelata pleikkarilla gran turismoo (mitä muuten meen pelaan kohta) ja vaiks mitä! No täl hetkel kuuntelen musaa ja datailen 8) hohoo! Ei tullu edes vierotusoireita, koska käyn koneella aina päivittäi ja illat/yöt menee chattailles kamujen kans. Mut onhan se kiva mennä faceen ja katsastaa mitä porukka on tehny ja näi, kuka siitä nyt ei tykkäis ;)

Yleisfiilis ja tuntemukset on hyvät, on melko sopeutunu olo ja tuntuu että kyl toi intti on ihan mun paikka ja näin. Ei oo tullu sellasta oloo, että haluun nyt heti pakata kassit ja lähtee himaan. Tottakai muutamana päivänä on ollu tosi väsyny ja miettiny et mitenköhä mä jaksan, mutta tsemppaamalla itteensä ja hauskoil jutuil vähä piristyy. Yks tosi vaikee asia on ollu liikkumattomuus. Varsinki eka viikko oli fyysiseltä rasitukseltaan pyöreä 0!!! Se teki mut lähestulkoon hulluks, sillä liikun normaalisti joku n.6 kertaa viikossa ja pyöräilen aina melkei joka paikkaan. Niin nyt vaan syötettiin 4h välein ja ei saanu liikkua. Liikunta ja urheilu on niin suuri osa mua, et välillä tuntu päässä siltä että räjähtää. Olis halunnu lähtee juokseen vaan johonki metsää niin pitkälle kunnes jalat pettää alta. Saan urheilusta niin paljon lisäenergiaa ja adrenaliinipaukkuja, joihin oon koukussa, liikunta on sellasta ihanaa huumetta. Aivot tuulettuu, keho tuulettuu ja vahvistuu ja tuntee ku sydän käy satasta. AH! ei sitä fiilistä voi kuvailla. Sanon vaan että liikunta=<3 

No kyllä sitä rasitusta sitten tuliki! Meillä oli ke-to yhden yön leiri ja siellä tehtiin vaikka mitä. En ollu never ever nukkunu teltassa ja ulkona! Olin että terve, mitäköhä tästäki tulee. Mutta hyvinhä se meni; makuupussis ei ollu paha nukkua ja kun on hyvät unenlahjat niin mikäs siin! Nukuin parhaiten meidän teltas, sorry nyt vaan jätkät :D Hyttyset oli kyllä niin ärsyttäviä ja eihän mulla tietenkään mtn hyttysmyrkkyy ollu mukana (great). No, nää oli pikkujuttuja. Ekana päivänä siel leiril ammuin ensimmäistä kertaa IKINÄ rynkyllä ja ihan oikeilla patruunoilla. Sanotaanko näin, että olin ihan superylpee itestäni ja ei tollasta aina pääse kokeileen, mutta niihin tauluun oisuin aika heikonlaisesti ;D Joku 20 patruunaa joista ehkä 6 osu tauluun. Fiilis oli kyl korkeella, kun osuin vaan 9 pisteeseen, osuin tauluun ja olin itestäni so proud =) Koska oon ampunu vesipysyllä joku 10 vuotta sitten niin se on pikkasen eri asia, heha. Toinen päivä oliki henkisesti tosi raskas. Tetsattiin metsäs; ryömittiin, kontattiin, syöksyittiin, juostiin. Loppussa mä vaan painoin eteenpäin, itkin samal ja olin silleen, et mä en jaksa enään tätä. Siinä vaihees vaan paino eteenpäin. Joka paikka oli hellenä ja kaikkialle sattu, mutta nyt mä oon tässä ja vedän tän kunnialla loppuun. Koska se fiilis kun se oli ohi, se oli taivaallista. Vesihuikka tuntu siltä, ku ei ois vettä ikinä juonukaa. Rankkaa se oli, mutta selvisin ja ihan varmasti jaksan paremmin ens kerralla, totutteluahan toi vaatii. Polvetki oli niin hellänä, turvoksissa ja kipeinä että jos ne kestää tän intin, niin sit loppukroppa ja mä kans kestän. Mutta sen tiiän jo nyt, että ikinä en vapaaehtosesti mene mihinkää telttaileen tai muuten vaan metsään pitkäks aikaa, NO NO! Oon niin kaupunkityyppi ja muutenki ei toi eräjormailu ole mun juttu todellakaan! Onhan luonto kaunista ja olihan se ihan jees tehä ruokaa trangial siinä auringonpaisteessa, mutta joku raja :D Jos joskus mökillä tulevaisuudessa oon niin yksi, ja tasan yksi vknlp on aika maksimi. Ehkä pystys viikon oleen jos olis tarpeeks virikkeitä, hyvä porukka ja isot mega stereot! Ilman kunnon basson ääntä, meitsi ei pitkälle pötkis. Yks toinen juttu johon en tuu ikinä sopeutuun, mutta kestän, on se kiroilun määrä mitä tuolla kiroillaan. Se kyl koittelee mun sietokykyy vähän väliä. Yritän olla huomiomatta sitä, mutta sen on pikkasen vaikeeta ku koko ajan kuuluu v##tu, saa%%na jne. Ite kiroilen tosi harvoin, joskus läpällä, koska en tykkää sitä yhtään, en yhtään. Asioita saa mun mielestä sanottua ihan ilmanki voimasanoja, kunhan sulla vaan on auktoriteettia ja sanot sen terävästi ja vaikka huutaen, mutta ei kiroilua kiitos. Ja sekin on vielä sellanen juttu, että se tarttuu helposti. Kiroilen ainoastaan sillon kun pelaan pleikkarilla tai Wii:llä Mario Cartii. Sillon tulee sellasta settiä, että itteeki naurattaa jälkeenpäin :D

Totuttelua, totuttelua ja vielä kerran totuttelua. Sitä tää homma on. Kaikkee ei opi hetkessä ja en oo täydellinen. Itelle täs homassa mulle on tärkeintä se, että tsemppaan ja teen hommat niin hyvin kun osaan ja niin et mun resurssit riittää. Ja se tunne, kun ylittää ittensä ja oppii jotain uutta itestään, on mieletön. Ja pienet asiat auttaa jaksamaan. Mun perhe on niin täyskymppi ja ootte mun kallio, joka ei ikinä anna periks. Mun frendit tukee mua ja lähettää tsemppausviestejä ja kuuntelee ja on ihania muutenki<3 Ja jos tuntuu ettei jaksa enään mennä yhtäkään metriä pidemmälle, muistaa sen, että tää meidän rakas Suomi, ei olis meidän jos sen puolesta ei olis meidän isoisät/isoisoisät taistellu. Sen ku muistaa, niin johan taas jaksaa rämpiä metäs. Niin suuri kiitos kaikille tukijoille ja kaikille jotka on käyny tätä blogia kurkkailemassa :) Kiitos ja kumarrus<3 Mitä tekisinkää ilman teitä, ootte mahtavia. 

Tänne olis kiva kirjottaa vaik joka päivä, mutta vielä en saa kannettavaa ottaa mukaan, mutta kirjottelen sitten enemmän kun pystyn ja aina lomilla tottakai 8) tää on kyllä oudon terapeuttista ja näit on varmasti hauska lueskella sitten joskus kun kotiudun :D TJ ??? ... Ja ainiiin, spolli-joukkueeseen mut valittiin. Että jos kaikki menee hyvin niin musta tulee sotilaspoliisi. Ihan hyvä se tässä lopussa on vasta kertoo, mutta joo, hienosti vedät taas Iisa<3, mutta menköön=D

Tässä vähän kuvia leirin jäliltä:

 ... ja noita on muuten melkein jokapaikas! millonkoha täplät tulee muotiin... hmm ;D

Nyt laitan räpin täysillä soimaan, tanssin korkkarit jalas (vaik maiharitki on ihan mukavat) ja vietän leffailtaa ja syön vähän mättöö! ... Tiukkaa treenii, mukavasti mättöö ;) muistakaa se!

Ps. eilinen ilta oli erittäin jees kun näin teitä siel Wanajis, nähtäillää taas pian<3 ootte huippui ja teitä parempii juttui ei oo kellää 8)


Palaillaan taas, sooner or later<3
xoxo, Isbe<3